Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Minä ja Tylypahka                   

            1. luku Yllätys, joka liittyy pöllöihin

Eräänä hyvin tavallisena sunnuntaina istuin koulupöytäni ääressä pynttäämässä kokeeseen. Huoneeni ikkunan ohi lehahti jotain tummaa.

- Ei, ei se voi olla! minä ajattelin ääneen. Vain hulluimmissa kuvitelmissani voisin kuvitella sen. Tumma lehahti uudelleen. Ja... huomasin sen olevan... pöllö. Kummallista, eiväthän pöllöt liiku päivällä. Oli vain yksi mahdollisuus. Ovi kolahti. Äiti oli tullut kaupasta. Hänen kauppakassinsa keikkuivat, ja notkuivat herkkujen painosta. Tietenkin, koska koulu oli alkanut, ja äiti halusi järjestää oikein juhla-aterian. En oikein tajunnut ideaa. Ei koulun alun juhlimisessa - kai - ollut mitään hauskaa. Tai ehkä äidin mielestä. No...

- Katso Heather! Tuossa portailla oli tällainen... äiti aloitti, ja heilutteli nenäni edessä jotain kirjeen tapaista.

- Anna se tänne! minä kiljaisin, ja otin kirjeen äidin kädestä. Kummallista. Osoite oli kirjoitettu vihertävällä musteella joka välkkyi. Hetkonen! Musteella... Kuka kirjoittaa musteella? Käänsin kirjeen ympäri, ja huomasin kummallisen leiman! Avasin kirjeen vapisevin käsin. Eihän tämä vain ole pilaa? Voisihan se olla joku minun luokkalainen... Mutta ei, kirjeessä luki, koukeroisin kirjaimin:

Arvoisa neiti Teddybear,

Meillä on ilo ilmoittaa, että sinut on hyväksytty Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.
Opiskelijan tulee ilmoittautua kouluun paluupöllöllä viimeistään 15. elokuuta.
Varmista, että huomioit liitteenä tulevan listan, jossa kerrotaan tarvittat varusteet, jotka on syytä hankkia Viistokujalta Lontoosta.
Saavutte Tylypahkaan 1. syyskuuta King´s crossin asemalta. Odotamme innolla teidän tapaamistanne.

Ystävällisin terveisin

rehtori McBeth

- Vau! minä henkäisin, ja kaivoin toisenkin paperin, jossa luki lista tarvittavista tavaroista.

- Tinainen noidankattila, taikasauva... minä ajattelin ääneen.

- Syömään! äiti huusi, ja lähdin syömään salaperäinen  ilme kasvoillani.

Juttelimme niitä näitä, ja kun tuli jälkiruuan vuoro, minä avasin suuni, ja aloitin.

- Arvatkaa mitä! minä kysyin yht´äkkiä.

- No? kysyi siskoni.

- Arvatkaa kolmesti! minä sanoin salaperäisesti.

- Koulu lakkautetaan? arvasi pikkusiskoni.

- Ei, minä sanoin.

- Voitit Lotossa? isä kysyi.

- Ei! minä vastasin, eikö kukaan tiennyt suurinta toivettani?

- Sinä pääsit mukaan johonkin kisaan? äiti arveli.

- Ei! minä kiljaisin.

- Eikö kukaan teistä arvaa? No okei! Täältä pesee: MINÄ PÄÄSIN TYLYPAHKAAN! minä kerroin, ja ojensin kirjeen äidilleni.

- Vau! pikkusiskoni ihaili. ( vaikka hän ei edes tiennyt, mikä on Tylypahka)

- Miten ihmeessä? isäni ihmetteli.

- Me sitten varmaan lähdemme Lontooseen? äiti päätteli järkevänä ihmisenä.

- Juu, kyllä me lähdemme Lontooseen! Saako Emmakin tulla mukaan (Emma on siis pikkusiskoni)? minä anelin.

- No mutta tietenkin saa! Eihän tämä ole jokapäiväinen huvi, äiti lupasi. Käännyin isäni puoleen. - Käyhän se sinullekin? minä varmistin. Isä nyökkäsi, mutta oli hieman epäivarman näköinen.

- Mitä taikakykyjä sinulla? isä oli muotoillut päässään järkevän kysymyksen. Mitä taikakykyjä minulla on? Täytyi vain vastata todenmukaisesti.

- No, en minä tiedä, tai, no, aina, kun suutun, ja menen huoneeseeni, niin joku tavara syttyy kultaisiin liekkeihin, ja pelkään aivan hirveästi, mutta sitten liekit sammuvat, eikä tavaralle oikeastaan ole tapahtunut mitään. Eikö se olekin kummallista? minä kerroin.

                                        2. luku Viistokuja

Olimme vanhempieni kanssa varanneet heti äkkilähdön Lontooseen. Äitini näytti minulle mielenkiintoisen kuvan (jonka olin kyllä nähnyt jo aiemminkin) Lontoon kauppakadusta. Viime kerralla, kun olin nähnyt kuvan, se oli ollut vähän erilainen. Nyt keksin miten kuva oli muuttunut! Siihen oli ilmestynyt musta baari, jonka nimikyltissä luki: Vuotava noidankattila. Olin varma, että paikka oli se, minne meidän oli mentävävä. Matkalla mietin vieläkin, oliko Tylypahkaan pääsyni ollut totta? Kyllä se taisi olla.

Saavuimme Lontooseen. Olimme varanneet hotellihuoneen keskustasta. Jätimme kamppeemme hotellihuoneeseen. Emma (5v) nukahti heti saapuessamme hotelliin.

Oli elokuun 13. päivä. Ylihuomenna viimeistään minut pitäisi ilmoittaa Tylypahkaan pöllöllä. Mistä minä saisin pöllön? Nyt pitää toimia.

- Mistä nämä kaikki tavarat saa? kysyi äiti ihmetellen kovasti.

- Otitko mukaan sen kuvan siitä kauppakadusta? minä kysyin äidiltä.

- Odotas... äiti mutisi, ja kaivoi kuvan punaisesta repustaan. Hän antoi kuvan minulle. Osoitin Vuotavaa noidankattilaa. Äiti nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja seuraavana päivänä menimme Lontoon maanalaisella tälle kuuluisalle kauppakadulle. Isä ja Emmakin olivat tulleet mukaan. Emma piti kädestäni kiinni, kunnes riuhtaisin käteni irti. Hyi, Emmalla oli Niiiiin hikiset kädet.

- Tämäkö se on? kysyi äiti, joka osoitti Vuotavaa noidankattilaa, jota kukaan ihminen ei näyttänyt huomaavan.

- Kyllä varmaan, sanoin äidille, ja katsoin häntä silmiin. Pian katseeni kuitenkin hakeutui Vuotavan noidankattilan ovelle. Kymmenhenkinen perhe avasi oven ja astui sisään. He puhelivat jotain jästeistä. Mitäköhän ne olivat? Mutta perhe oli aivan selvästi taikaperhe. Yksi poika, ja seitsemän tyttöä, sekä vanhemmat.

Me kävelimme kohti Vuotavaa noidankattilaa. Kun astuin sisään, painoin silmäni tiukasti kiinni, ja nipistin itseäni. TÄMÄ OLI TOTTA! Avasin silmäni. Baari ei ollut mikään uudenuutukainen putiikki. Baarissa lemusi kalja. Nyrpistin nenääni, ja katselin ympärilleni. Tumman baaripöydän takana seisoi köyryselkäinen mies, joka jutteli jonkun omituisen naisen kanssa, jolla oli huntu kasvoillaan. Puheesta selvisi, että baarimikon nimi oli Tom. Tom oli aika karmaisevan näköinen.

Nurkassa istui sama perhe, jonka olin nähnyt aiemmin kadulla. He hörppivät jotain kultaisen kaakaon tapaista juomaa. Kävelin heidän pöytänsä ääreen. Avasin suuni, mutta en saanut sanaakaan suustani. Pöydässä istui minun ikäiseni tyttö ja poika. Arvelin heidän olevan kaksoset. Muut tytöt olivat vanhempia. Kaikki tuijottivat minua. Punastuin.

- Anteeksi, kun häiritsen... minä aloitin.

- Oletko sinäkin menossa Tylypahkaan? kysyi minun ikäiseni tyttö. - Minäkin menen ensimmäistä kertaa Tylypahkaan, olen odottanut sitä jo viisivuotiaasta lähtien. Minun nimeni on Beth Redlake, ja tässä on minun perheeni. Lähdemme pian Viistokujalle. Haluatko tulla minun mukaani? Ja muuten, mikä on sinun nimesi? Beth Redlake pajatti.

- Kyllä, olen menossa Tylypahkaan, minä sanoin, ja tyttö hymyili. Tiesin, että meistä tulisi aivan varmasti ystäviä. - Haluaisin tietenkin tulla mukaasi Viistokujalle, jos vain vanhempasi voisivat pitää vanhemmilleni seuraa? minä ehdotin, ja katsahdin kohti vanhempiani, jotka juttelivat täyttä päätä Bethin vanhempien kanssa.

- Näyttää sopivan, Beth hymyili minulle.

- Niin, minun nimeni on Heather Teddybear, ja minusta sinulla on kaunis nimi, minä lisäsin, ja Bethin hymy ulottui jo korvasta korvaan.

- Kiitos, Beth kiitti kauniisti.

- Käyn vain varmistamassa vanhemmiltani, että kaikki käy, huikkasin Bethille, joka jäi hörppimään . . . 

- Hyvää Kermakaljaa! kuulin Bethin sanovan veljelleen. Olisipa minullakin veli.

Vanhemmilleni kävi suunnitelmani, sain myös rahaa vaihdettavaksi - Irvetassa, niin kuin Beth sanoi - ja sovimme tapaamisen Qaino Vahvahqon jäätelöbaarin edessä kolmen tunnin kuluttua.

Kävelimme Bethin kanssa Vuotavan noidankattilan läpi, ja menimme takapihaa muistuttavalle ruohopläntille. - En olisi ikinä osannut Viistokujalle ilman opastusta, sanoin Bethille, kun me olimme saapuneet ruohoalueelle, ja Beth napautti jotain omituisen näköistä tiiltä. Tiilit tiilimuurissa alkoivat siirtyillä paikasta toiseen, ja pian tiilimuurissa oli kauniisti muotoiltu aukko, jonne kapusimme Bethin kanssa. 

Haukoin henkeäni. Olimme saapuneet kauniille mukulakivikadulle, jonka varrella oli vaikka kuinka montaa kiinnostavaa taikakauppaa. Kadun, tai kujan päätä ei edes näkynyt, niin pitkä se oli. Katu oli täynnä noitia ja velhoja. Se oli ihmeellisin ja kaunein, sekä kiinnostavin näkemäni paikka koskaan. Kauppoja oli vaikka minkälaisia. Värikkäitä, pieniä, suuria, ja vaikka minkälaisia. 

- Mennään ensiksi Irvetaan, sinunhan täytyy vaihtaa rahaa, Beth sanoi, ja rikkoi pilvilinnanni. - Kaljuunat, sirpit ja sulmut odottavat! Beth huudahti, ja juoksi tungokseen.

- Odota! minä huusin, ja juoksin Bethin perään tungokseen. Beth oli aika pieni, ja minä olin iso. Jouduin tuuppimaan paljon ihmisiä tieltäni. Lopulta löysin Bethin, ja kävelimme yhdessä katua eteenpäin. Meillä oli hauskaa.

Pian, aivan liian pian, saavuimme mukulakivikadun päähän, ja siellä odotti iso valkoinen marmorirakennus, Irveta. Minä kun aina olen luullut, että pankit ovat rumia harmaita, ja pieniä mitäänsanomattoman näköisiä tylsiä rakennuksia, mutta tämä, Irveta, oli aivan eri maata. Valkoinen marmorirakennus, joka oli vähän vinossa, ja jonka etupylväät pitivät rakennusta pystyssä, oli kiehtovimman näköinen paikka ja pankki, jonka olin koskaan nähnyt. Astuimme sisään, ja edessämme avautui marmorinen sali, joka oli ihmeen kaunis. 

- Maahisia, Beth kuiskasi hiljaa. Maahiset istuivat pitkän salia ympäröivän pöydän takana, ja juttelivat ihmisten kanssa, tai selailivat raskaita tilikirjoja. Kävelimme kaikkein suurimman maahisen eteen. En olisi ikipäivänä uskaltanut avata suutani tuntemattoman ruman ja karvaisen maahisen edessä, joka luki raskasta tilikirjaa.

- Anteeksi, Beth keskeytti maahisen, mutta maahisen silmänurkka ei edes värähtänyt.

- Anteeksi! Beth huusi vähän kovemmalla äänellä. Olin varma, että maahisella oli aivan hyvä kuulo, joten miksi hän teeskentelisi kuuroa. Beth oli huutanut niin kovaa, että koko muu sali oli kääntynyt katsomaan meitä, paitsi se iso maahinen.

- ANTEEKSI! Beth karjui. Nyt maahinen mukamas huomasi meidät.

- Niin? maahinen kysyi ällättövän tyynesti, ja viekkaasti. Hän katsoi meitä silmät sirrillään, ja pahansuopa hymy kasvoillaan.

- Hetherin pitäisi vaihtaa jästirahaa, Beth kertoi, ja minä nyökyttelin päätäni. Maahinen nyökkäsi hitaasti, ja osoitti erityisen vihaista maahista, joka mutisi: - Olen saanut tarpeekseni näistä jästirahanvaihtajista.

- Se ei ole kuule meidän vika! Beth tiuskaisi. Sen jälkeen maahinen oli meille paljon kiltimpi, ja kohteliaampi. Sitten vaihdoimme rahat. Lompakkooni oli näköjään sujahtanut iso summa, koska Beth tuijotti sitä silmät ymmyrkäisinä. Pian astuimme ulos kauniiseen auringonpaisteesen, pois Irvetasta, jonka sali oli ollut yllättävän tunkkainen.

- Mennään ensin Matami Malkinin kaapukauppaan, sieltä varmaan löytyisi meille koulupuvut edulliseen hintaan, Beth arveli.

 

 

Saavuimme Matami Malkinin kaapukauppaan, ja siellä selvisi, että koulupuvut maksoivat ainoastaan parisen kaljuunaa. Ostimme koulupuvut hyvillä mielin, ja astuimme kaupasta ulos. Silmäilin tavaralistaani, joka kuului näin:

Ensiluokkalaisen Tylypahkalaisen, on syytä hankkia nämä tavarat:

Tylypahkan koulupuku, joka sisältää mustan viitan, kravatin (mieluiten mustan), mustan suipon hatun, valkoisen kauluspaidan, mustat sukkahousut, harmaan villapaidan ja hameen.

Noidankattila (vakiokoko, tinaa)

Matka-arkku

Sulkäkyniä, ja mustetta

Taikasauva

Kirjat:

Estelle McKen: Muodonmuutokset ensitasolla

Rose Yellow-apple: Keitoksista helppotekoisimmat

Bathilda Bagshot: Historian taikakaudet

Lucia Macig: Loitsukäsikirja

Selestina Burstole: Kukkivat pavut

Kenneth Edge: Hippiäsistä hyppeleviin

Huomioita:

Ensiluokkalainen saa ottaa mukaan Tylypahkaan puhpalluran, pöllön, kissan, sammakon, tai rotan.

Luutia ensiluokkalaiset eivät saa ottaa mukaan, koska he eivät pääse vielä pelaamaan  oman tupansa tupajoukkueessa.

- Mistä minä saan pöllön? kysyin Bethiltä. Minä en halunnut puhpalluraa, koska en tiennyt mitä ne olivat, minä en halunnut kissaa, koska ne raapivat, ja sammakkoa, tai rottaa en olisi koskaan hankkinut, koska ne ovat mielestäni iljettäviä, (paitsi jollain muulla voi olla hieman erilainen mielipide) mutta pöllön minä halusin, koska pöllöt ovat söpöjä, ja ne ovat käytännöllisiä, koska voin lähettää sillä postia mm. äidille ja isälle, ja lisäksi voin ilmoittaa, että olen tulossa Tylypahkaan.

- Tule, Beth sanoi, ja johdatti minut Ihmeiden eläintarha -nimiseen kauppaan. Pitkät hyllyt olivat täynnä pöllöjä, kaneja, rottia, kissoja, sammakoita, puhpalluroita, ja kaikkea muuta kivaa.

- Kauniita pöllöjä! minä henkäisin ihaillessani pöllöjä. Katselin hyllykköä, joka oli täynnä kaikenkokoisia ja -varisiä pöllöjä. Lopulta sain valituksi kauniin tummanharmaan pöllön, jonka nimesin Corellaksi. Corella oli nimittäin lehahtanut heti minun olkapäälleni meidän saapuessa kauppaan.

- Miksi meillä pitää olla näin paljon kirjoja? minä ähkäisin kantaessani kirjoja. Olimme juuri tulleet Säilä & Imupaperista ulos.

- Kuule, kolmantena vuonna meillä on varmaan kokonainen vuori kirjoja, Beth kertoi. Yksi hänen sisaruksistaan oli viime vuonna käynyt kolmannen luokan Tylypahkassa, ja hän oli ottanut, tai ei ollut ottanut, vaan oli joutunut ottamaan, kolme ainetta lisää.

- Minulle kun riittäisi jo nämä kuusi, sillä näissä on minulle riittävästi pähkinää purtavaksi, minä mietiskelin.

- Uskon, että pärjäät hyvin, Beth arveli.

- Mitä meidän on seuraavaksi ostettava? minä kysäisin.

- Jos olemme jo ostanut koulupuvut, kirjat, ja Corellan, niin mitä vielä puuttuu? Beth varmisti.

- Eiköhän hankkimassa noidankattilat! minä hihkaisin, ja menimme Bethin kanssa kulman takana olevaan kauppaan, jonka nimi oli: Patoja, pannuja, purnukoita,  tinaisia, hopeisia, noidankattiloita.

- Hauska nimi! minä huomasin, kun astuimme sisään kauppaan. Tiskin takana istui ystävällisen näköinen vanha nainen.

- Hei tytöt, minun nimeni on Adelfiina Slow, rouva Slow kertoi. Hän kysyi meiltä ystävällisesti, ettö mitä olemme tulleet hankkimaan, ja me kerroimme tarvitsevamme kaksi tinaa olevaa vakiokokoista noidankattilaa. Rouva Slow sanoi, että niitä olikin hankittu paljon ensiluokkalaisille, ja lyllersi hakemaan meille omat. Rouva Slow nosti ne pöydälle, ja taikoi ne pikku paketteihin, jotka avatessaan katosivat siksi aikaa, kunnes niitä jälleen tarvittiin.

Astuimme kaupasta ulos paketit kasseissamme.

- Mitäs meiltä edelleen puuttu? Beth kysyi.

- Taikasauva! minä kuiskasin. Beth vilkaisi kelloa.

- Meiltä puuttuu myös sulkakynät, ja muste, voisin käydä hankkimassa ne sillä aikaa, kun menet hankkimaan itsellesi taikasauvan, kello rientää, Beth ehdotti ja vilkaisi taas kelloa, joka näytti puolta kolmea.

- Kyllä se minulle käy, tässä rahat, pidä loput! minä sanoin iloisesti, ja aloin hyppelehtiä kohti Ollivandersin - sauvasepän - puotia.

- Mutta enhän minä voi... Beth soperteli, mutta lähti kohti askartelukauppaa innokkaana.

Avasin oven varovaisesti, koska se näytti hauraalta. Nimikin oli kyltissä lukenut lohkeilleilla kultakirjaimilla.

- Kukas kaunokainen se sieltä tulee? kysyi vanha herra, jonka oletin olevan Ollivanders, sauvaseppä.

- Minä olen Heather Teddybear, minä mutisin hiljaisella äänellä, koska kaupassa oli aivan erityinen tunnelma.

- Taidatkin olla jästisyntyinen, Ollivanders päätteli, ja minä nyökkäsin. Mies näytti hauraalta, ja kovin vanhalta. Ihme, kun hän jaksoi vielä tehdä työtä.

- Älä pelkää minua, minä alan vähän mittailemaan, jotta osaisin valita sinulle hyvän sauvan, hän sanoi, ja alkoi hääräillä ympärilläni, ja mittailla minua.

- 19, 21, 34... mies mutisi.

- No niin, valmista tuli, Ollivanders sanoi. Minä hymyilin. Ollivanders alkoi penkoa hyllyjään, ja pian hän löyti rasian, jonka päällä oli lappu, jossa luki mitä sisällä oli. Lapussa luki: Taikasauva, vaahteraa. Yksitoista tuumaa, sisältää feenikslinnun pyrstösulan. Soveltuu erityisesti metallitaikoihin. 

- No niin, Ollivanders sanoi, ja otti sauvan rasiasta. Hän ojensi sen minulle. Odotin, eikä mitään tapahtunut. Sauva tuntui mukavalata, ja lämpimältä kädessäni. Ollivanders katsoi minua odottavasti. Pienen hetken kuluttua Ollivanders käski minua heilauttamaan sauvaa, ja heilautin sitä. Ah, sitä ihanaa tunnetta jonka koin. Tunsin lentäväni, ja hiukseni hulmusivat, kuin olisin ollut vehreällä niityllä auringon lempeässä valossa.

- Tämä se on, Ollivanders huomasi, mutta olin kyllä itsekin tuntenut sen. Ollivanders ojensi kätensä, ja laittoi sauvani laatikkoon, ja ojensi sen minulle.

- Tässä, hän sanoi. 

- Käytä sitä hyvin.

                             3. luku Tylypahkan pikajuna

Jätimme Bethin kanssa Viistokujan taaksemme, ja sovimme tapaavamme King´s crossin asemalla 1.syyskuuta. Voi kun odotan innolla Tylypahkaan pääsyä, sillä jos ostoksilla on jo noin hauskaa, niin kuinka hauskaa itse Tylypahkaan pääsy oli?

Olin ilmoitanut itseni Tylypahkaan pöllölläni Corellalla. Corella oli vienyt viestin ajoissa, ja olin tyytyväinen siitä, ja sen luotettavuudesta.

Ja vihdoin viimein koitti syyskuun viimeinen päivä.  Heräsin aamukuudelta, haukottelin, ja syöksyin tarkistamaan päivän. Kun näin kalenterin, henkäisin, tänään OLI SE PÄIVÄ. Pukeuduin nopsasti, ja syöksyin herättämään vanhempiani.

- Äiti, isä! Herätkää! minä kiljuin.

- Mikä päivä tänään on? isä haukotteli.

- Paljon kello on? kysyi äiti unenpöppöröisenä.

- Minä lähden tänään Tylypahkaan, ja kello on kuusi, minä kerroin.

- Kuusi? äiti ihmetteli, koska isä oli jo nukahtanut.

- Niin, minä vastasin.

- Anna minun nukkua vielä parisen tuntia, niin voin sitten tulla auttamaan sinua, äiti sanoi, ja nukahti. Päätin herättää äidin kahdeksalta.

Aloin etsiskellä tavaroitani, ja löysin pian matka-arkun, jonne kokosin kirjavuoreni, ja kaikki muut kamppeeni. Katsoin kelloa, ja se oli vasta puoli seitsemän. Oi mitä minä tekisin? Saisimpa ajan kulumaan nopeammin. Joku alkoi kurnia. Hupsis, se oli vatsani, en ollut vielä ehtinyt syödä aamupalaa. Se oli unohtanut jännittäessä. 

Voitelin itselleni voileivän, ja sekoitin kaakaota. Hotkaisin ne, mutta kello oli vasta kaksikymmentäviisi vaille seitsemän. Avasin television, ja kävin kaikki kanavat läpi, jotka näkyivät, mutta ei, sieltä ei tullut mitään riittävän kiinnostavaa, joka olisi nostanut ajatukseni pois Tylypahkasta. Sitten hokasin, minähän voisin alkaa pitää päiväkirjaa! Kaivoin turkoosin vihkosen repustani, ja otin mustekynän käteeni. Kirjoitin kaunolla pari lausetta, mutta en kestänyt hotellihuoneen tunkkaista ilmaa, joten lähdin ulos, ja jätin äidille lapun.

Ulos lähtiessäni kello oli jo kymmentä vaille seitsemän. Jippii! Kävelin kadulla mietteissäni, ja en huomannut työhön menossa olevaa salkkumiestä, joka näytti olevan myös uiskentelemassa mielensä pohjukoissa. Törmäsin mieheen, joka sanoi vaistomaisesti " Hyvää päivää neiti, ja anteeksi! " ja änki ohitseni kovalla kiireellä. Arvelin hänen olevan joku velho, joka oli menossa töihin taikaministeriöön, joka oli Lontoossa maan alla, josta Beth oli kertonut. Hänen vanhempansa olivat siellä töissä taikaministerin " lähimmässä piirissä ", niin kuin Beth oli asiansa ilmaissut. Pian ihmisiä alkoi tulvia kaduille, ja ajattelin, että minun olisi syytä poistua, sillä voisin törmäillä moneen muuhunkin ihmiseen. Arvelin kellon olevan vasta seitsemän, sillä ihmiset alkoivat sytytellä kauppoihinsa valoja, ja järjestellä kauppoja. Minä menin puistoon istumaan.

Puisto oli uudenuutukainen, ja puistoa vastapäätä oli hieno rakennus, jossa myytiin hienoja muotivaatteita. Se näytti ylelliseltä paikalta, ja kiinnostavalta, ja minua houkutti lähteä sinne pian, mutta päätin istua penkillä. Kohta viereeni istahti mummeroinen joka jutteli niitä näitä. Pian mummeli väsyi minun hiljaiseen, ja miettiliääseen seuraani, ja hän jatkoi matkaa.

Tien vasemmalla puolen oli päiväkoti, jossa lapset leikkivät iloisesti pihalla. Minä hymyilin heidän leikeilleen, ja päätin lähteä johonkiin mukavaan kauppaan. Meillä Skotlannissa kaupat aukesivat kymmenen maissa, mutta täällä Lontoossa kaupat olivat näköjään auki jo seitsemän maissa. No, voi voi, suurkaupungeissa on erilaista.

Pian tulin takaisin samalle aukiolle, jossa olin istunut puistonpenkillä. Huomasin taas sen muotitalon, ja pujahdin sisään. Saavuin meikkiosastolle, mutta lähdin etsimään opastetta jossa lukisi, missä on nuortenvaatteet. Nuortenvaatteet olivat kerroksessa viisitoista, ja lähdin hissillä ylöspäin. Vatsanpohjaani kipristi, ja pian hissi oli perillä. Katselin hetken vaatteita, mutta kyllästyin pian, ja lähdin takaisin hotellille.

Saapuessani kello olikin jo kahdeksan, ja kävin herättämässä äidin. Äiti sanoi, että olisi halunnut vielä nukkua, mutta mitä siitä? Äitihän oli luvannut.

Sitten äiti söi matelemalla aamupalan, ja puki vaatteensa päälle. Olin saanut aikani kulumaan kirjoitellessani uuteen päiväkirjaani, ja vilkuilemalla kelloa viiden sekunnin välein.

Kun äiti oli tehnyt tarvittavat hommat, ja minä olin kirjoittanut päiväkirjaani, minä sain herättää Emman, ja isän. He tulivat keittiöön unenpöppöröisinä, ja kysyivät kelloa.

- Yhdeksän? isä kysyi ihmeissään.

- Muistatteko mikä päivä tänään on? kysyi äiti salaperäisesti isältä ja Emmalta.

- En tiedä, mutta mikään vapaapäivä ei ole sellainen, että minut voisi herättää yhdeksältä, isä sanoi väsyneesti.

- Minä menen tänään Tylypahkaan, ettekö muista? minä sanoin kärsimättömästi.

- No, mutta enhän minä muistanut! isä sanoi anteeksipyytävään sävyyn.

- Muistanut? minä hymähdin.

- Minulla on nälkä! Emma huusi keskeyttäen kaikki muut.

- Ai niin, me emme edes ole vielä syöneet aamupalaa! isä hoksasi.

- Mutta kellohan on jo puoli kymmenen, minä vastustelin, sillä halusin olla ajoissa paikalla.

Isä, ja Emma kuitenkin söivät aamupalaa, ja pukeutivat, ja kello oli jo vartin yli kymmenen.

- Nyt on kiire, minä hoputin, ja ahtauduimme vuokra-autoomme.

Olimme King´s crossin asemalla kaksikymmentä vaille yksitoista, ja Bethiä ei näkynyt.

- No eihän hän sentään vielä ole tullut, tehän sovitte tapaavanne vasta viisitoista vaille, äiti lohdutti.

- Mutta... minä sopersin, entä jos Beth ei tulisikaan ajoissa? Mistä minä löytäisin laiturin 9, ja 3/4?

Odotin viisi minuuttia. Odotin toiset viisi minuuttia, odotin vielä puolet viisiminuuttisesta.... Kunnes?

Beth saapui paikalleen koko perheensä saattelemana. He pyytelivät kovasti anteeksi myöhästymistään, ja Bethin vanhemmat näyttivät, miten laiturille 9 ja 3/4 pääsee. Minä juoksin kovaa vauhtia kohti puomia, ja... PUFF! Näin edessäni helakanpunaisen Tylypahkan pikajunan.

Pian Bethkin saapui perässäni, ja me sanoimme hyvästit kaikille meitä saattamaan tulleille ihmisille. Sitten astuimme Bethin kanssa junaan, ja aloimme etsiskellä paikkoja.

Lopulta löysimme paikat aivan viimeisestä vaunuosastosta. Puhelimme kaikenlaista kivaa, ja viereisessä vaunuosastossa oli kai myös ensiluokkalaisia. Harmiksemme vain poikia. He melusivat, emmekä saaneet hetken rauhaa. Minä murahdin, ja suljin silmäni. Väsytti. Pian kuitenkin olimme jo puolimatkassa, ja meidän luoksemme rullasi kärryt, joita työnsi pyylevä täti.

- Mitä saisi olla? täti kysyi.

- Minulla ei ole rahaa, Beth sanoi.

- Minä voisin maistaa, minä sanoin.

- Otetaan noita ja noita + noita! Beth aneli. Minä myönnyin, ja lykkäsin tädille vähän rahaa.

- Nam, Beth maiskutti syödessään Bertie Bottin joka maun rakeita.

- On hyvää! minä huokaisin.

- Odotas, kun päästään pitoihin! Beth hihitti, ja otti lisää karkkia. Minä nyökkäsin ja mietin pitoja ja Tylypahkaa. Jonkin ajan kuluttua vaunuosastomme ovelle tuli poika. Pojasta näki, että hän oli... Hmmm... Ehkä jotenkin kovis. Mutta söpö hän oli. Bethin suu oli loksahtanut auki.

- Mitä te tuijotatte? poika kysyi. Minä en oikeastaan tuijottanut poikaa, vaan tuijotin varpaitani. En uskaltanut katsoa häntä silmiin.

- E... en mitään, minä sopertelin, koska Beth ei saanut sanaa suustaan.

- No joka tapauksessa minun nimeni on Daniel, poika sanoi, ja katseli ylimielisesti Bethiä, mutta hymyili minulle.

- Minun nimeni on Heather, minä sanoin, ja tämä tässä on Beth.

- Sinulla on kaunis nimi, Daniel sanoi, ja minä punastuin.

- Mitä asiaa sinulla oli? minä kyselin.

- Tulin vain kyselemään ketä te olette, ja teidän muuten kannattaisi pukea kaavut päällenne, Daniel kertoi. Minä vain nyökkäsin, ja viittasin hänelle ovea.

- Eikö hän ollutkin ihana? Beth viimein avasi suunsa.

- Ei, ja mikset sitten voinut sanoa sitä hänelle? minä tiuskaisin.

- No olisitko itse sanonut? Beth hymähti. Minä mökötin loppumatkan. Vaihdoimme hiljaisuuden vallitessa kaapumme päälle, ja mutustelimme karkkeja. Pian juna oli perillä.

                               4. luku Tylypahka

Saavuimme Tylypahkaan. Vatsanpohjaani kouristi, kun astuin junasta ulos. Näin edessäni tumman järven, ja sen takana kukkulalla ylväänä seisoi Tylypahka. Tummine torneineen päivineen. Minä en koskaan ennen ollut tuntenut sellaista tunnetta. Kerrankin tunsin tulevani kotiin, vaikka ei se toki minulle niin koti ollut, koska minulla oli jo koti, mutta kodilta se tuntui, ja sai tuntuakin, sillä asuisin siellä nyt tämän vuoden. Pääsisin tietysti kesäksi kotiin, ja voisin lähettää kirjeitä Corellalla melkein joka päivä.

Asemalaiturilla huuteli jättimäinen ihminen. Hän oli mies. Hänellä oli suttuinen parta, ja myyrännähkatakki. Kaikki kuiskivat, että tuossa on Hagrid 2, ja niin kuiski Bethkin.

- Ekaluokkalaiset! Tänne päin! Ekaluokkalaiset! Hagrid 2 huuteli. Me kävelimme Bethin kanssa Hagridin luokse, ja pian kaikki muutkin olivat kokoontuneet Hagrid 2:kosen ympärille.

- Tulkaa! Hagrid huusi, ja kaikki me ekaluokkalaiset kävelimme hänen perässään järvelle. Järven rantamilla seisoskeli noin 20 venettä. Kaikki me asetuimme veneisiin. Rantaan päästiin ilman isoimpia tapaturmia, paitsi yksi poika meinasi putosi järveen, mutta Hagrid oli sen verran ripeä, että sai pojan noukittua veneeseen. Ja vielä lukuun ottamatta sitä, että kaikilla oli - ainakin luulisin - hirveän kylmä. Lopulta saavuimme portille. Kauhukseni huomasin, että Corella ei ollut mukana.

 

- Beth, Beth, missä Corella on? minä hätiköin.

- Rau-hoi-tu, Corella on jo linnassa, Beth kertoi. Minä vain nyökkäsin vaiteliaana.

Kävelimme kiviportaita linnassa. Linna oli uskomattoman suuri, ja hieno, vanha sekä hieman kummallinenkin. Pian portaiden yläpäähän ilmestyi vanha nainen jolla oli mustanharmaat hiukset tiukalla nutturalla. Hänen päässään keikkui valtava tummanvihreä hattu, ja hänellä oli hattuun sopiva tummanvihreä kaapu.

- Tervetuloa uudet oppilaat! Mukava tavata teitä uusia lahjakkuuksia! nainen sanoi, ja seurasimme häntä vielä kerroksen ylöspäin.

- Jääkää te tähän, käyn ilmoittamassa rehtorille teidän tulostanne, nainen sanoi. Kun nainen oli lähtenyt, Beth kertoi hänen olevan muodonmuutoksien opettaja, Louise Date.

Professori Date palasi pian, ja johdatti meidät Suureen saliin, josta kaikki puhuivat. Se oli huimaava näky. Ihailin sitä sanattomasti. Kaikkein hienoin asia suuressa salissa oli sen katto. Tumma tähtitaivas loisti, ja kaikki olivat hyvillä mielin. Kaikki hymyilivät minulle (tai niin ainakin kuvittelin) ja hymyilin myös. Professori Date johdatti meidät Suuren salin etuosaan. Daniel kuiskasi ystävälleen, että Suuren salin katto oli lumottu näyttämään samanlaiselta, kuin ulkona.

Sitten alkoi Lajittelu, illan kohokohta. Professori Date kantoi eteemme jakkaran, jonka päälle hän asetti resuisen vanhan hatun. Professori alkoi huudella nimiä.

 

 

- Jemina Oxford! professori Date huudahti. Tyttö käveli eteen, ja istuutui jakkaralle. Professori Date asetti hänen päähänsä hatun - Lajitteluhatun - ja hattu huusi: - Rohkelikko! Jemina Oxford juoksi innoissaan Rohkelikon pöytäseurueeseen. Lopulta tuli Bethin vuoro. Beth syöksähti korokkeelle, ja katsahti siskojaan. Hänen siskoistaan kaksi vanhinta oli jo päässyt Tylypahkasta, ja he työskentelivät taikaministeriössä. Loput neljä siskoa istuivat Korpinkynnen pöydässä.

- Taas Redlake! Lajitteluhattu huudahti, ja Beth vavahti.

- Eiköhän se ole aivan selvää mihin minä sinut panen! Lajitteluhattu tuhahti, ja huusi: - Korpinkynsi!

- Heather Teddybear! professori Date huudahti. Kävelin eteenpäin niin kuin unessa. Tunsi leijuvani. Kaikki katselivat minua. Minua jännitti niin kovasti, että luulin kaiken olevan unta. Kävelin ja kävelin. Matka tuntui ikuisuudelta, vaikka se oikeasti olikin vain vähän aikaa. Lopulta pääsin korokkeelle asti, ja katsahdin professori Datea. Hän nyökkäsi, ja istuuduin jakkaralle. Professori Date asetti hatun päähäni, ja se mietti pääni sisällä.

- Olet päivänselvä..... KORPINKYNSI! Lajitteluhattu huusi, ja kävelin epäuskoisena hyvästä onnestani kohti Korpinkynnen pöytää. Kaikki Korpinkynsiläiset taputtivat, ja istahdin onnellisena Bethin viereen. Siellä huomasin, että minulla oli kurniva nälkä.

Lopultakin kaikki oppilaat olivat jaettu omiin tupiinsa. Rehtori McBeth nousi seisomaan, ja kilisti lasiaan. Koko sali hiljeni, ja minä huomasin myös sulkea suuni.

- Minulla on ilo huomata, että olemme saaneet tänne näin paljon iloisia oppilaita! Tänä kouluvuonna taaskin saatte työskennellä uutterasti, ja ensiluokkalaisille muistutukseksi: Muistakaa olla kiltisti, ja varokaa Riesua! Ja saanen ilmoittaa, että professori Long on ikävä kyllä väistynyt virastaan, ja myös matami Berenzon on joutunut jättämään Tylypahkan taakseen, joten saanen iloksenne ilmoittaa, että meille on saapunut opettamaan.... Professorit Oscar ja Miranda Stone!

Kaikki taputtivat, kun professori Stonet nousivat seisomaan.

                                   5. luku Koulu alkaa

Seuraavana päivänä me heräsimme Bethin kanssa aikaisin. Bethiä väsytti, mutta lähdimme siitä huolimatta aamiaiselle. Kauhoimme muroja suihimme, ja sitten paikalle ilmestyi professori McKen. Hän oli meidän tuvanjohtaja. Hän oli tullut jakamaan meille lukujärjestyksiä. Professori Lennie McKen oli lyhyt pulleahko pikkumies. Hän oli mukavan oloinen, ja hyvin viisas ja älykäs. Hän opetti loitsuja.

Lukujärjestyksistä selvisi, että meillä Bethin kanssa olisi parin tunnin kuluttua taikaliemien kaksoistunti, ja tämän jälkeen olisi muodonmuutoksia, ja vielä päällepäätteksi loitsuja.

Kävimme hakemassa tuvastamme koululaukkumme, sekä kirjamme. Sitten suunnistemme kohti taikaliemi-luokkaa. Pitkän, ja kiemuraisen matkan jälkeen olimme kuitenkin ajoissa tunnilla.

Professori Orange astui luokkaan. Hänellä oli yllään räikeänoranssi kaapu ja hänellä oli tumma vyö. Professori Elvis Orange koputti pöytää kädellään, ja luokka hiljeni.

Minä istuin hiiskumatta takarivissä Bethin vieressä, kun professori aloitti: - Tervetuloa rakkaat oppilaat! Minä olen valmistellut meille hienon vuoden, ja olen iloinen, että saan opettaa teitä, sekä monia muita luokkia! No niin, aloitetaanpa! Ottakaa kirjoista sivut 6 ja 7. Lukekaa ne, ja sitten valmistamme liemen kuukivestä! professori selosti.

Avasimme kirjat, ja luimme kappaleen kuukiven käytöstä. Lopputunnista teimme helpon liemen kuukivestä, ja saimme läksyksi tehdä yhden pergamenttikäärön mittainen aine kuukivestä, sen käytöstä, sekä ominaisuuksista.

Kävelimme Bethin kanssa muodonmuutosluokkaa kohti.

- Olipas kiva tunti! minä tokaisin, koska meillä ei ollut muuta juteltavaa.

- No joo... Beth mutisi. Hänen ajatuksensa pyörivät varmaankin Danielissa. Ja sitten... No, Daniel tietenkin tuli meitä vastaan. Hän sanoi etsivänsä sulkakynäänsä.

- Minä en ole sitä ainakaan nähnyt! minä huudahdin, ja marssin eteenpäin. Daniel jäi tuijottamaan perääni. Beth juoksi vierelleni.

- Mitä hän on sinulle tehnyt? Beth ihmetteli.

- E... minä epäröin, mutta katsoin Bethiä vihaisesti. Kiiruhdin luokkaa päin ja Beth jäi katsomaan perääni, niin kuin Danielkin.

Olin juuri astumassa luokkaan, kun kuulin Danielin kuiskaavan Bethille: - Outoja nämä jästisyntyiset!

                                      6. Tylsiä päiviä

- Krooh pyyh... Beth kuorsasi.

- Herää Beth! minä haukottelin. Beth ynähti ja käänsi kylkeä.

- Anna minun nukkua! Beth pyysi.

- No, minä menen sitten kirjastoon! minä kimpaannuin, ja menin kirjastoon.

Kirjasto oli tyhjillään, vaikka kello olikin jo kahdeksan. Muutama oppilas lueskeli paksuja kirjoja, ja minä menin isoimman kirjahyllyn luokse. Matami Prilli tarkkaili minua erittäin tuimasti lasiensa takaa. Vedin hyllystä summassa kirjan.

- Voldemortin tuho, minä luin ääneen.

- Shhhhh, matami Prilli suhahti. Vilkaisin häntä, ja huomasin nuhtelevan ilmeen. Käännyin takaisin, ja istuin pöydän ääreen lukemaan Voldemortin tuhoa. Olipas tylsä kirja.

Palautin kirjan takaisin hyllyyn, ja istuuduin huokaisten penkille. Nurkan takana käveli joku ihminen rauhottomasti. Hän astui nurkan takaa.

- Mitä minä olen tehnyt sinulle? henkilö kysyi minulta. Henkilö oli Daniel ja vastaus oli ilmiselvästi pitkään harkittu.

- No, jos saanen vastata, niin et mitään, minä ilmoitin, ja käännyin lähteäkseni.

- Hei, eikö me voitaisi olla ystäviä? Daniel kysyi.

- No okei sitten, minä vastasin myöntävästi.

- Onko sinulla nälkä? Daniel kysyi.

- On, mutta tule nyt, niin herätetään Beth! Hän varmaan kuorsaa täyttä häkää. Meillä alkaa tunti jo puolen tunnin kuluttua, minä selitin.

- Selvä! Daniel nyökkäsi. Hölkkäsimme Korpinkynnen oleskeluhuoneen ovelle, ja Daniel vastasi kysymykseen. Saavuimme tupaan.

- Odota tässä! minä huikkasin Danielille ja juoksin portaat ylös. Läähättäen saavuin meidän omaan soppeemme.

- Beth! Beth! minä kiljuin.

- No mitä? Beth soperteli unisesti.

- Tule alas! Daniel odottaa! minä kiljuin vastaukseksi Bethille.

- Daniel? Beth ihmetteli.

- Joo, tule jo! minä sanoi Bethille, ja kiiruhdin Danielin luokse.

                             7. luku Ystäviä

"Rakas päiväkirja,

minun, Bethin ja Danielin yhteinen iltapäivä sujui oikein mukavasti. Beth jopa pystyi jotenkin osallistumaan keskusteluun. No, kyllä minustakin Daniel on kyllä aika söpö, mutta jokin hänen olemuksessaan vain herätti epäluuloni. Ehkä minun ei kannattaisi olla niin epäluuloinen. Meistä tulee varmasti tämän vuoden aikana oikein hyviä ystäviä,

Heather."

Näin kirjoitin päiväkirjaani, koska olin vihdoin muistanut aloittaneeni sen.

- Heather! Missä sinä olet? Beth huuteli.

- Olen täällä! minä kerroin.

- Missä? Beth kysyi.

- Täällä! minä vastasin.

- Älä pelleile! Beth huokasi.

- No okei! minä myönnyin ja hyppäsin alas puusta, jossa olin kirjoittanut päiväkirjaani.

- Mitä sinä siellä teit? Beth kysyi. Hänen seurassaan oli Daniel. Beth oli jo tottunut häneen ja pystyi puhumaan meidän kanssamme.

- En mitään erikoista! minä vastasin salamyhkäisesti.

- Kerro nyt! Danielkin pyysi.

- Sanoin jo, en mitään erikoista! minä tokaisin, enkä suostunut kertomaan enempää. Taidan pitää päiväkirjani salassa.

Oli syyskuinen viikonloppu ja aiomme tehdä jotain kivaa yhdessä.

- Mitä tehdään? minä kysyin järkevästi.

- Tehdään läksyjä? Beth ehdotti.

- Hölmö! minä sanoin, vaikka läksyjen tekoa voisi harkita, mutta vasta huomenna. Käännyin odottavasti Danieliin päin.

- Pelataanko Räjähtävää näpäystä? hän kysyi, ja meistä kaikista se oli hyvä idea.

Pelasimme Räjähtävää näpäystä vaikka kuinka kauan, mutta sitten kyllästyimme siihen ja päätimme mennä ulos päivystämään Jättiläiskalmaria. Beth päätti ottaa mukaan kirjansa ja loikoilla puun alla. Niin minä ja Danielkin teimme.

- Mikä kirja sinulla on? Daniel kysyi Bethiltä. Beth näytti hänelle Velhokolmikon seikkailukirja 3. Minä olin lukenut kyllä melkein jo koko kirjaston, paitsi Salaiset kirjat ja Bethkin oli todella innokas lukemaan. Hän kuitenkin luki mieluummin tietokirjoja, kuin jännäreitä, jota minä mieluusti luin. Kuitenkin Beth halusi lukea kaikki Velhokolminkon seikkailukirjat, ehkä tehdäkseen vaikutuksen Danieliin. Minä luin edelleen Voldemortin tuhoa.

- Oletteko te lukeneet tämän? minä kysyin heilutellen Voldemortin tuhoa. Itse Harry Potter oli kirjoittanut kirjan ja kirja kertoi hänestä ja Voldemortista, sekä muusta arkipäiväisestä, ja kirjan nimi taisi olla hiukan hassu Harryn elämänkerralle.

- Kyllä, Beth vastasi vilkaisemaattakaan kirjaan. Daniel ravisti päätään.

- Daniel, minä kyllä suosittelen sinua lukemaan tämän! minä huomautin.

- Voisihan sitä harkita... Daniel empi. Lukeminen ei ollut hänen lempiharrastuksiian.

- Minä ainakin kiinnostuin Sirius Mustasta, Harryn kotioloista, Kolmivelhoturnajaisista, huispauksesta ja Tylyahosta.... minä aloin luettelemaan. Minulle moni kaikista velhomaailmaan liittyvistä erikoisista ja tavallisistakin asioista oli vielä tuikituntemattomia.

- Minua väsyttää! Beth tokaisi, ja lähdimme lampsimaan kohti linnaa. Samalla Beth kertoi Tylyahosta, jonne pääsisimme kolmasluokkalaisina.

- Mikä on teidän lempituntinne? minä kysyin.

- Minä pidän muodonmuutoksista, Beth mietiskeli.

- Yrttitieto on kiinnostava aine, Daniel havahtui mietteistään.

- Minä pidän kaikkein eniten loitsuista, hymyilin. Meillä oli ollut taas mukava päivä, ja kävimme iltaruuan jälkeen hyvillä mielillä nukkumaan.

                8. luku Kirjeitä

Seuraavana päivänä uppouduin läksyihin Bethin sekä Danielin kanssa. Daniel ei olisi millään jaksanut tehdä läksyjä, mutta saarnasimme hänelle läksyjen viime tippaan jättämisestä, joten hän suostui tekemään kanssamme läksyjä. Beth oli jo tehnyt kaikki läksyt, vaikka minä ja Daniel olimme juuri saanet pimeydenvoimiltasuojautumisen läksyt valmiiksi. Päätimme kuitenkin jatkaa niitä myöhemmin, ja menimme ulos katselemaan syksyn satoa Hagrid 2 puutarhaan. Olimme ehtineet jo ystävystyä Hagridiin, joka oli tosi ystävällinen. Hagrid kasvatti Kurpitsajuhlaa varten jättisuuria kurpitsoja.

Hagridilla oli suuri sato, mutta päätimme pian mennä tekemään läksyjä.

- Minua väsyttää! huokaisin läksyvuoreni takaa.

- Hyvä on, hyvää yötä! Daniel huikkasi ja häipyi poikien makuusaleihin.

Seuraavana päivänä aamiaisella postipöllöt lehahtivat saliin. En ollut koskaan saanut keneltäkään postia ja minua kenkutti.

- Beth... minä sanoin lueskellessani Danielin Profeettaa.

- No? Beth kysyi raskaasti.

- Mikä sinua vaivaa? minä kysyin, koska Beth oli näyttänyt niin masentuneelta, vaikka minun ilmeeni veti vertoja hänenkin ilmeelle.

- Ei mikään! Beth sanoi muka viattomalla äänellä.

- Beth, minä tiedän, että sinua vaivaa jokin! minä ärähdin.

- Kerrot ensin mikä sinua vaivaa! Beth kikkaili.

- Hyvä on, minua ärsyttää, koska en saa koskaan keneltäkään kirjettä! minä huokaisin.

- Sinun huolesihan ei ole paha, kirjoita vanhemmillesi kirje. He varmasti ilahtuvat, kun saavat tietää kuulumisiasi, varmasti heilläkin on jotain kerrottavaa, Beth saneli.

- Kiitos! minä helpotuin.

- Mikäs se sinun murheesi on? Daniel kysyi. Hän oli näköjään kuunnellut keskusteluamme.

- No... Beth epäröi.

- Ei me sinulle naureta! minä sanoin.

- No... minä... tai siis... minulla... ei kun... äh... Beth soperteli.

- Kerro jo! Daniel pyysi hartaasti.

- Minä... tuota noin... käykö illalla oleskeluhuoneessa? Beth kysyi.

- Se sopii, minä sanoin ja vilkaisin ympärillemme. Kaikki Rohkelikot olivat kääntyneet seuraamaan meidän keskustelua.

Kiiruhdin yksin oleskeluhuoneeseen. Halusin kirjoittaa kirjeen ja heti! Näin minä aloitin: 

Rakkaat vanhemmat,

Tylypahkassa on ollut aivan satumaista, olen saanut Bethin lisäksi myös toisen uuden ystävän. Hänen nimensä on Daniel. Minusta hän on vaikuttanut mukavalta, mutta aluksi hän oli hieman epäilyttävä. Meillä on kuitenkin ollut tosi hauskaa ja olen päässyt tutustumaan Harry Potterin maailmaan kirjan nimeltään Voldemortin tuho, parissa. Saavuin siis tänne onnistuneesti ja pidän myös monesta opettajasta, kuten Hagridista, ja tuvanjohtajastamme Lennie McKenistä, pr. Orange ja professori Stonet ovat mukavia. Lempiaineeni on loitsut, mutta pidän myös muodonmuutoksista ja lentämisestä.

Rakkain terveisin,

Heather.

Olin tyytyväinen kirjeeseen ja vein sen heti Corellalle.

Vanhempani kirjoittivat minulle viikon päästä. Näin kirje kuului:

Hei rakas Heather!

Olimme iloisia, kun kirjoitit meille. ( Toivottavasti kirjeemme tuli ajoissa perille, pöllöposti on meille aika vierasta. ) Mukavaa, kun pidät Tylypahkasta ja se kuulostaa meistäkin kiinnostavalta. Ja todella mukavaa, että olet saanut ystäviä ja opiskelu kiinnostaa sinua.

Kirjoitellaan!

T: Vanhempasi Millie ja Henry

P.S. Rakkaat terveiset myös Emmalta, hän on oppinut leijuttamaan kyniä. :)

      9. luku Järkyttäviä uutisia

- Emma on oppinut leijuttamaan kyniä! minä ihmettelin ja kerroin sen myöhemmin Bethille.

- Mukavaa! Beth hymyili, hän oli edelleen hieman poissaoleva.

- Mutta hän tulee tänne vasta kuuden vuoden päästä, minä muistutin.

- Niin... Beth mutisi.

- Nyt sinä kerrot minulle, mikä murheesi on! minä tiuskaisin.

- Minä... Minä... Minä... Minä pidän Danielista... Beth soperteli.

- Luuletko, että minä en tiennyt sitä? Sehän on päivänselvää! minä huudahdin.

- O... okei... Beth mutisi.

- No niin, mitä nyt tehdään? minä kysyin.

- Me... mennään vaikka u... ulos, Beth ehdotti.

- Okei, odota niin haen Voldemortin tuhon, minä muistutin.

Kiiruhdin makuusaliini. Pysähdyin ovella, koska näin tytön itkevän sängyssä. Olin nähnyt hänet ennenkin. Hänellä oli pähkinänruskeat hiukset ja siniset silmät.

- Saanko tulla sisään? minä kysyin.

Tyttö säikähti hieman, kun häntä puhuteltiin, ja nosti päänsä.

- Kyllä minun puolestani, tyttö tuhersi itkuisella äänellä. Hän laski päänsä takaisin tyynyyn ja jatkoi itkemistä.

- Kuka sinä olet? minä kysyin.

- Morgana, tyttö vastasi.

- Kiva nimi, minä olen Heather, kerroin tytölle.

- Okei, tyttö - tai siis Morgana - tokaisi.

- Mikä sinulla on? minä kysyin häneltä.

- Ei kuulu sinulle, Morgana vastasi tylysti.

- Olen sinun ystäväsi, en minä sinulle naura, kysy vaikka Bethiltä! minä toitotin. Millä oikeudella Morgana oli suuttumassa minulle, kun yritin vain auttaa!

- Hyvä on, jos alat pitää minua ystävänäsi, niin kutsu minua saman tien Megiksi, en pidä Morgana nimestä, tyttö lisäsi.

- No, Meg, kerroppa nyt mikä sinua vaivaa, minä kyselin.

- Niin... Meg aloitti. Hän itki hieman ja jatkoi sitten.

- Mi... minun i... isäni... Meg soperteli.

- Ei kai hän vain ole ...... ? minä kauhistuin, en voinut lausua viimeistä sanaa ääneen.

Meg nyökkäsi ja jatkoi itkemistä.

- Tulisitko minun ja Bethin kanssa ulos? Danielkin ehkää tulee, minä ehdotin.

- Ehkä huomenna... Meg mietti.

- Pärjääthän sinä? minä vielä tarkistin.

- En... Meg sanoi ja alkoi nauraa.

Minä otin häntä kädestä ja lähdimme Bethin luokse. Voldemortin tuho oli unohtunut, mutta mikäs siinä, kun sai tutustua uuteen ja kiinnostavaan tyttöön.

- Hei Beth, tässä on Morga... ei kun siis Meg, otamme hänet mukaan ulos, minä kerroin.

- Eikös sinun pitänyt hakea Voldemortin tuho? Beth kysyi kovaan ääneen.

- Shh!

Olimme koko loppupäivän pihalla tutustumassa Megiin. Illalla makuusalissa kerroin Bethille Megin isästä jua hänkin kauhistui. Meistä tuli todella hyviä ystäviä. Huomenna sovimme tapaavamme Danielin Pöllölässä.

                    10.luku Outo riita

Heräsin maakuusalissa Megin hyräilyyn. Bethin vuode oli tyhjä. Olipa ihmeellistä!

- Huomenta! minä haukottelin.

- Huomenta Heath! Meg rallatteli.

- Missä Beth on? ihmettelin.

- Sanoi menevänsä edeltä... Wooooo, frontside ollie! Meg hoilotti.

- Lopeta, tuo on typerin kuulemani laulu! minä kiljaisin.

- Mitäs muutakaan voisin laulaa! Sanopa se! Meg heitti.

- No tuota, miten olisi.... esimerkiksi.... no tuota, Teenage dream? minä epäröin.

- Kai se... Meg aloitti, mutta äkäinen ääni keskeytti hänet.

- Senkin PUUPÄÄÄ! joku kiljui. Se joku astui huoneeseen.

- Beth? minä ihmettelin. Yleensä Beth ei ole ollut helposti suuttuva joten olipa outoa.

- Mitä on käynyt? Meg kuiskasi. Hän osasi olla aina hienotunteinen.

- Ei kuulu Sulle! Beth tiuskaisi Megille ja painotti sanaa Sulle.

- Jätetään Beth rauhaan, minä supisin Megille. Kipitimme pois huoneesta ja lähdimme aamiaiselle. Lapoin muroni viidellä kertaa suuhun ja lähdin edeltä Danielin luokse.

- Hei Dan! Beth ei tulekaan! minä huikkasin, mutta kun käännyin katsomaan Dania, suuni avautui ammolleen.

- Älä sano sitä nimeä! Dan kuiskasi.

- Mitä on tapahtunut? minä kysyin.

- Tuota... ei kai Meg ole lähistöllä? Daniel epäröi.

- Miten niin? ihmettelin. Mikä Danieliin oli mennyt??? Hän näytti yhtäaikaa huolestuneelta ja onnelliselta.

- Tuota... asiani koskee Megiä...

- Kerro minulle, en minä mitään kenellekkään kerro. Luota minuun.

- No tuota... Ensinäkin olin tullut tänne aikaisin, koska yleensä Meg on aina ajoissa kaikkialla ja ajattelin, että hän tulee ensimmäisenä. Kuulin askelia kulman takaa ja luulin sen olevan Meg. Huusi: - Hei Meg! Mutta tulija olikin Beth. Hän loukkaantui ja lähti paiskaten jonkun paketin lattialle.

- Mistähän se johtui, että tulit tänne odottamaan Megiä? minä kysyin varovaisesti. Mietin miten Daniel suhtautuisi suorapuheisuuteeni.

- Ööö...

- Kyllä minä olen huomannut miten sinä katsot Megiä.

- Anteeksi. Olen pahoillani jos loukkasin sinua, Daniel sanoi surullisesti. 

- Kiitos, kun tunnustit tuo minulle. En loukkaantunut ollenkaan, minä sanoin iloisesti. Onneksi tämäkin juttu ratkaistiin vihdoinkiin. Tai no, ratkaistiin ja ratkaistiin. Beth ei kyllä koskaan anna Danille anteeksi.

11. luku Uusia ystäviä

- Katsokaa, tuolla on John! Daniel huudahti.

- Ku-kuka se on? ihmettelin.

- Hän on Bethin veli.

- Viisasta kiertää hänet kaukaa, Meg sanoi ja lähti kiertämään poikaa. Hän oli kuullut Bethin tempauksesta ja Daniel oli kertonut hänelle aivan kaiken. He kulkivat käsikynkkää ja katsoin heitä kateellisena. Ei siksi, että olisin liiemmin välittänyt Danista. Nykyään minä olin kolmas pyörä.

- Niin, hänkin voi huutaa meille, minä sanoin ja lähdin Megin perään. 

- Ei, hän on ystäväni! John! Tule tänne!! Daniel jo huusi. Voi ei, taas vaikeuksia.

- Moi! poika sanoi Danille ja vilkuili sivusilmin minua. Minun tarkat silmäni huomaavat kaiken.

- Moi tässä on Meg... Dan aloitti.

- Tyttöystäväsi, olen kuullut.

- Mistä ihmeestä? Ei kai Heath ole juorunnut minusta? Dan ihmetteli.

- En ole koskaan puhunutkaan hänen kanssaan, sanoin hieman tylysti, ja jos et ole huomannut, olet koulun suosituin poika. Asennoitumiseni poikiin oli hieman huono. Edellisessä koulussa sen kanssa oli ollut vähän ongelmia.

- Outoa. Heath on nimittäin Bethin paras kaveri, Daniel selosti. Tästä oli tulossa pitkä iltapäivä.

- Ai jaa. Kun Beth ei ole kertonut minulle mitään. Eihän se koskaan kerro. Jos Beth on sinun paras kaverisi, niin missä hän on? Näytät vähän yksinäiseltä Megin ja Danin kanssa, John sanoi. Ja sehän oli aivan totta, minä lisäsin päässäni.

- Se suuttui Danille, koska Dan oli ihastunut Megiin, minä kerroin. Aloin pitää Johnista.

- Sitähän minä ajattelinkin. Vaikka en olekkaan koskaan kunnolla puhunut Bethin kanssa, tiedän, milloin hän kuolaa jonkun pojan perään, John puhui. Aloin panna hänestä merkille samoja piirteitä, joita minussa on. Suorapuheinen, puhuu paljon, iloinen... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kun John oli puhunut jonkin aikaa, hän ehdotti, että menisimme tapaamaan hänen siskojaan Candya ja Rosea. Ja niinhän me menimme.

Candy ja Rose olivat 13-vuotiaat kaksoissiskot, jotka olivat samoin kuin me, Korpinkynnessä.

Vietimme koko illan oleskeluhuoneen takan edessä heitellen läppää ja jutellen kaikkea. Lopulta, noin kello 12 yöllä lähdimme nukkumaan.

12. Minulle

Aamulla heräsin seitsemältä. Lauantaiaamu. Pukeuduin villapaitaan ja mustiin housuihin. Olin lähdössä aamulenkille.

Oleskeluhuoneessa minut kuitenkin pysäytti Dan. Hän olikin jo odottamassa jotakin, näköjään minua.

- Huomenta Heath! Heräsitpä aikaisin. Ajattelin, että heräisit myöhemmin...

- Huomenta! Miten sinä olet herännyt näin aikaisin?

- Ööö... Tuota, minulla on asiaa, hän soperteli.

- Mennäänkö ulos? sivuutin Danin kertoman asian. Yleensä kerrottavat asiat ovat huonoja. Yleensä... 

- Mutta kun minulla on asiaa! 

- Voit kertoa sen ulkonakin, minä tokaisin ja lähdimme ulos.

Juoksimme kilpaa lammelle ja jäimme hetkeksi istumaan puun alle.

- Heath... Dan mutisi.

- No kerro se asia sitten kerta on pakko...

- Minä nään sen... Dan sanoi.

- Siis niin kuin minkä näät?

- Vaikka olen tuntenut sinut vain vajaa kaksi kuukautta... sama kaava jatkui.

- Mikä se asia sitten oli?

- Nään miten katsot Johnia.... Dan jatkoi.

- Älä toista tuota typerää kaava! Kerro miten asian näät!

- Sinä...

- LOPETA! minua ärsytti. Dan ei ollut oma itsensä.

- ... pidät Johnista. Siihen Dan lopetti.

- Kiitos, että sait kaikki asiat kerrottua viimeinkin. Vai oliko tuossa kaikki?

- Mietin vain jos tarvitset apua... Dan aloitti.

- Nähdään aamiaisella! minä huikkasin. En tarvinnut Danin neuvoja.

 

Tarinani jatkuu tuolla alakategoriassa, kun tuskin kukaan jaksaisi enää kelata alaspäin.

13. luku Matka

 

 

"Beth antoi minulle anteeksi. Ainakin toistaiseksi. Sovimme, että lähdemme jouluksi meille. Käymme myös laskettelemassa, Danielkin lupasi poiketa,

Heath"

Oli joulukuun 20. päivä. Istuimme Bethin, Danin ja Megin kanssa junassa ja katselimme loittonevaa Tylypahkaa haikein mielin.

- Se olikin sitten ensimmäinen syksy, Beth mutisi.

Yht´äkkiä ovi lennähti auki.

- Miten teillä on noin haikea mieli? John kysyi ja alkoi virittää hauskaa tunnelmaa.

Loppumatkan vietimmekin popsien herkkuja ja keskustellen. Mutta aivan liian pian juna saapui asemalle.

Hyvästelimme toisemme, tosin vain vähäksi aikaa.

Minä ja Beth lähdimme perheeni kanssa ajamaan.

- Tuli muutos suunnitelmaan, isä kertoi.

- Me menemmekin laskettelemaan koko lomaksi! äiti kertoi.

- Vähän kivaa! minä huudahdin.

- Mä haluun laskettelukerhoon, Emma piipitti.

- Ei ois varmaan pahitteeks mulle ja Bethillekkään, totesin ja aloin surffailla netissä etsien sopivaa kurssia.

Neljän tunnin kuluttua.

- Ollaanko me kohta perillä? Beth kysyi. Hän ei ollut tottunut autokyytin, velhothan nykyään matkustavat suurin piirtein joka paikkaan Hormipulverilla.

- Ei vielä, olemme vasta huomenna perillä. Yövymme seuraavassa majatalossa, joka tulee vastaan, äitini kertoi.

 

Parin tunnin päästä vastaan tuli pieni talo.

- Minä käyn kysymässä missä on lähin majatalo, äiti sanoi.

- Ok, toivottavasti ei mene enää kauan.

Äiti lähti ja me jäätiin Bethin, isän ja Emman kanssa autoon. Emma nukkui, isäkin melkein.

Kun äiti tuli takaisin, hän kertoi että lähin majatalo olisi kahden tunnin ajomatkan päässä, mutta talossa asuva rouva oli sanonut, että saisimme majoittua heille yöksi.

- Tervetuloa, tervetuloa, oletteko tekin velhoja? rouva kysyi. Minun nimeni on Pauline Wizard.

- Pauline Wizard, Binss kertoi teistä historian tunnilla...

- Joo, me ollaan velhoja, siis minä ja Beth, ehkä Emmakin, minä kerroin.

- Hauska tutustua. Täällä päin käy nykyään harvoin velhoja, saati sitten nuoria sellaisia, Pauline kertoi.

- Rouva Wizard...

- Sanokaa vain Paulineksi.

- Miksi täällä ei käy velhoja? äiti ihmetteli.

- Haluatteko varmasti, että kerron?

- Jep.

- Selvä.

Olin silloin nuori. Tämä talo oli majatalo. Eräänä päivänä tänne tuli paljon velhoja, silloin kun Volde... niin Voldemort, oli vallassa......

©2018 Hapofanit - suntuubi.com